Aino Kallas - Sudenmorsian

"Metsään sinä menit, metsän viemä ja metsän vihitty olet, ja metsästä lapsesikin etseit, Sudenmorsian!"

Sudenmorsian on Aino Kallaksen vuonna 1928 ilmestynyt teos, joka pohjautuu ikivanhalle kansankertomukselle ihmissusista, kielletystä intohimosta ja suuresta, mutta lopulta kuolemaan johtavasta hurmoksesta. Teoksen vanhahtava kieli sekä houkuttelee että hämmästyttää, mutta loppujen lopuksi tarinan sisäistäminen ja ymmärtäminen on koukeroivan kerronnan ansiosta tavallista helpompaa.

Sudenmorsiamessa metsänvartija Priidik rakastuu kauniiseen ja ulkoapäin täysin hyveelliseen naiseen, jonka epäilyttäviä merkkejä - noidille ominaisia liekinpunaisia hiuksia ja luomia - mies ei suostu huomaamaan. Priidik ja Aalo menevät naimisiin, saavat lapsen ja elävät hyveellistä elämää, kunnes Aalo kuulee sudensielujen kutsun ja alkaa kaipaamaan suolle vapaiden susien joukkoon. Niin Aalosta tulee sudenmorsian, ihmissusi.

Sudenmorsiamessa itse tarina ei ole etualalla, vaan tunnelmia pyritään luomaan kuvailevalla kirjoitustyylillä ja vanhahtavilla sanavalinnoilla. Kaikista näkyvin vanhahtavan kirjoitustyylin piirre teoksessa on lauserakenne, joka eroaa merkittävästi nykyaikaisesta rakenteesta. Teoksen tyyli vie lukijan satoja vuosia ajassa taaksepäin Suomeen, jossa ihmiset vielä uskoivat demoneihin, Saatanaan ja Jumaliin.

Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi, väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä, vaan hän kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneiden metsänpuitten hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen.

Erityisintä Sudenmorsiamessa on kaunis runollinen kerronta, joka saa traagisimmatkin tapahtumat kuulostamaan mystisiltä ja kauniilta. Vaikka kirjan tarina ei ollut paras tai jännittävin lukemani, se jää mieleeni kummittelemaan taatusti moniksi vuosiksi eteenpäin.

Timo Mukka - Tabu

Timo Mukan teos Tabu on täynnä piilotettuja tabuja, asioita joista ei haluta puhua, vaikka niistä tiedettäisiinkin. Romaani koostuu kahdesta erillisestä tarinasta, joista ensimmäisessä seurataan nuoren Milka-tytön suhdetta häntä reilusti vanhemaan mieheen Ojaseen. Sekä tytön että hänen äitinsä elämä järkkyy, kun äiti huomaa Milkan odottavan lasta Ojaselle, johon hän itsekin on rakastunut. Ojanen lähtee kylästä mitään sanomatta ja jättää huutavan aukon sekä äidin että tyttären sydämiin.

Ensimmäisen tarinan ehkä vähäpätöisin ja toisaalta selvin tabu on Milkan isän kuolema. Isästä puhutaan muutaman kerran koko tarinan aikana kuolinsyytä kertaakaan mainitsematta. Kenties isä on kuollut niin ikävällä tai häpeällisellä tavalla, ettei siitä haluta puhua edes perheen kesken. Tärkein tabu tarinassa on avioliiton ulkopuolinen raskaus ja seksuaalinen kanssakäyminen alaikäisen kanssa. Vaikka kirja kuvaakin näitä tabuja realistiseen tyyliin ronskilla ja kaiken paljastavalla otteella, ihmisten suhtautuminen molempiin asioihin on piilotetun negatiivista - tai koska on kyse tabuista, voisi reaktioita kutsua turhankin neutraaleiksi.

Kun Ojanen saa tietää Milkan olevan raskaana, hän jättää sekä äidin että tytön oman onnensa nojaan. Hän siis mieluummin karkaa kuin ottaa vastuun teoistaan. Kun raskaus alkaa näkyä, Milkan äiti alkaa kärsiä henkisistä ongelmista - eikä sano raskaudesta juuta tai eitä. Milkaan rakastunut Laanilan Auno ikään kuin säikähtää huomatessaan raskauden. Vaikka kukaan ei tuomitse Milkaa, on hän tuominnut jo itse itsensä ja päättää mennä naimisiin yli kuusikymmen vuotiaan kanttorin kanssa.

Mukan teoksessa uskonto on vahvasti esillä molemmissa tarinoissa. Lisäksi kirjassa asetellaan vastakkain halu ja moraali, joista ensimmäinen on toiseen verrattuna tabu vielä nykymaailmassakin. Vaikka kirja on mieleltään synkkä, sisältää se monia ilon ja armon hetkiä. Kieli on kaunista ja kuvailevaa, ja tarina soljuu eteenpäin tasaista vauhtia. Tämä nousi heti yhdeksi suomalaisklassikoiden lempikirjoistani!

Ilmari Kianto - Ryysyrannan Jooseppi

Ilmari Kiannon köyhälistöromaani Ryysyrannan Jooseppi (1924) on realismin säväyttämä kuvaus Jooseppi Kenkkusen ja hänen perheensä köyhästä ja surkeasta elämästä Ryysyrannan torpassa Rämsärannan Petkelkylässä. Jooseppi perheineen kohtaa tarinan aikana monia ikävyyksiä aina lehmän kuolemasta uusiin lapsiin, jota ei jo muutenkin köyhään ja ahtaasen tupaan enää kaivattaisi.

Kieltolain aikaisessa Suomessa köyhä kansa ja herrat ovat kaksi erillistä sotajoukkoa. Kun herrat elelevät omaa tavarantäyteistä ja kärsimyksettömää elämäänsä, myös Jooseppi päättää olla oman elämänsä herra. Kun kunnan rahalaarista ei enää riitä tarpeeksi varoja halkotöissä ahkeroivalle Joosepille, hän alkaa valmistamaan pontikkaa kieltolaista huolimatta. Laista huolimatta pontikka näyttääkin maistuvan sekä köyhälle että rikkaalle kansalle - mikä heitä sitten loppujen lopuksi erottaa?

Ryysyrannan Joosepin elämää ja sattumuksia kuvailee ulkopuolinen tarkkailija Joosepin ja myös tämän koiran näkökulmasta. Yleisesti ottaen kertoja suhtautuu tapahtumiin myönteisesti, ja pitää Joosepin kyseenalaisia toimia hyväksyttävinä. Romaanin tekstiä värittävät puhekielisyys ja murresanat.

Ryysyrannan Joosepin tärkeimpiä aiheita ovat köyhyys sekä erot rikkaan ja köyhän välillä. Kirjassa ei tyydytä valittelemaan epäreilua kohtaloa, vaan sen sijaan selviämään jokaisesta eteen tulevasta ongelmasta köyhille luontaisella huumorintajulla. Tärkeä kritiikin kohde teoksessa on yhteiskunta, joka jättää köyhät kansalaiset täysin ilman tukea.

Humoristisesta otteestaan huolimatta Ryysyrannan Jooseppi on melko tönkkö lukupaketti soljuvampaan kirjoitustyyliin tottuneelle lukijalle. Realistisen kirjoitustavan vuoksi teoksessa jäädään usein kuvailemaan yhtä tapahtumaa liiankin pitkäksi aikaa ja turhankin tarkasti. Ryysyrannan Jooseppi on kuitenkin erinomainen valinta Suomen historiasta kiinnostuneille ja niille, jotka haluavat lukea perinteistä suomalaista kirjallisuutta pieninä annoksina.

Doris Lessing - Viides lapsi

Doris Lessingin Viiden lapsi (1988) on toiveikas ja koskettava romaani, joka kertoo onnellisesta lapsiperheestä onnellisessa kodissa. Harriet ja Daniel rakastuvat palavasti, ostavat liian suuren talon ja haluavat hankkia vähintään kahdeksan lasta. Mutta mitä tapahtuu, kun perheeseen syntyy epätoivottu lapsi, viides lapsi, joka tuntuu särkevän ihmissuhteet, avioliiton ja perheen - mutta ennen kaikkea epätietoisen äidin sydämen.

Jo raskaudesta lähtien äiti Harriet haluaa tukahduttaa kipua ja tuskaa aiheuttavan lapsensa lääkkein. Viides lapsi Ben on liian äänekäs, vahva, omituinen, pelottava ja väkivaltainen, eikä kukaan muu kuin Harriet halua ymmärtää häntä. Ulkopuolisten silmin Harriet hylkää miehensä ja lapsensa - mutta Harriet on vain väärinymmärretty äiti, joka tiedostamattaankin rakastaa omaa vahvan pinnan alta heikkoa lastaan.

Doris Lessingin Viides lapsi on kirja, jota en ehkä olisi tavallisesti lainannut takakannen tekstin perusteella. Lukukokemuksen jälkeen voin kuitenkin todeta, että tämä on ollut ehkä koskaan lukemistani kirjoista koskettavin ja eniten ajatuksia herättävä. Kirjan alun onnellisen perheidyllin ja lopullisen hajonneen perheen välillä on suuri kuilu ja kontrasti, josta kuka tahansa voisi syyttää viidettä lasta. Syyttelyn sijasta kirjassa pyritään kuitenkin ymmärtämään ihmisten ja erityisesti äidin käyttäytymistä.

Viidettä lasta voi pitää todentuntuisena kertomuksena siitä, että mitä tahansa voi sattua kenelle ja koska tahansa - rikkauksista ja rakkaudesta huolimatta. Kirja ei kaunistele tai muutenkaan vääristele ihmisten ajatuksia tai tunteita, vaan tuo ne esille sellaisena kuin ne ovat. Vaikka Harriet ei voi myöntää rakkauttaan Beniä kohtaan, yksi kirjan pääteemoista on vahvin tunne koko maailmassa: äidinrakkaus.

Tässä on taas yksi kevytlukuinen, mutta kuitenkin mielenkiintoinen kirja, jonka ahmimiseen minulla meni kaikista kiireistä huolimatta vain puolikas päivä. Suosittelen kirjaa lämpimästi etenkin niille, jotka haluavat ymmärtää sairauksista kärsivien lasten äitejä, heidän tunteitaan ja sitä, miksi rakastaminen voi joskus olla vaikeaa.

Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja

Lähes puoli vuotta ehdin kärkkyä tätä kirjaa kirjastosta, kunnes pahoitin mieleni ja tilasin oman kopioni netistä. Odotukseni kirjan sisällöstä olivat suuria, mutta kirja osoittautui joka tapuksessa kaikkien odotusten ja 14 euron uhrauksen arvoiseksi teokseksi.

Tuomas Kyrön seitsemäs teos Mielensäpahoittaja (2012) antaa mielensäpahoittamiselle aivan uudenlaiset mittasuhteet. Kirjassa seikkailee 80-vuotias suomalaismies, jolla on vahva mielipide kaikesta aina ystävänpäivän viettämisestä moottoriteiden turhuuteen. Maailma muuttuu, mutta mielensäpahoittaja ei - miksi pitäisikään? Maailmassa tarvitaan ihmisiä, jotka tietokoneella työskentelyn sijaan kannattavat oikeita töitä tai kaupan säilöntäaineleipien sijasta syövät oikeaa ruisjuureen tehtyä leipää. 

Mielensäpahoittajaan tutustutaan vähitellen muutaman sivun mittaisissa kappaleissa, joissa mies kertoo tympääntyneensä johonkin asiaan, miksi ja mitä asialle voitaisiin tehdä. Mieleenpainuvin ehdotelma on ystävänpäivän vaihtaminen Pitäydytään omissa asioissa -päiväksi:

Minä ehdotantilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää. Lähetetään naapurille, sukulaisille, kiertäville kaupustelijoille, Volvo Markkaselle, puhelinmyyjälle ja nuorisohurjastelijoille hyvissä ajoin kortti taikka mikä sähkökirje se nykyisin on. Siinä kerrotaan ne päivät, jolloin on turha tulla koputtelemaan, eli aina. 

Mielensäpahoittaja muuttuu ensin jääräpäästä viisaaksi ja saa lopussa vielä tunteellisiakin piirteitä - sellaisia, mitä ei usein anneta miehille suomalaisissa kirjoissa. Vaikka mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä usein, monet asiat saavat raavaan miehenkin ilostumaan. 

Mielensäpahoittaja saa nykylukijan miettimään nykymaailmaa ja monien asioiden turhuutta. Se myös kasvattaa arvostusta meitä vanhempia sukupolvia kohtaan, joita saamme kiittää nykyisistä hyvistä oloistamme. Tämä kirja oli niin hyvä ja hauska, että tulen taatusti kierrättämään sen joululahjana jollekin tutulleni. Jopa isäni saattaisi kiinnostua tästä kirjasta, sillä se on niin kevyttä luettavaa, että tuntuu kuin lukisi sarjakuvia.

Salama: Juhannustanssit

Juhannustanssit on suomalaisen kirjailijan Hannu Salaman vuonna 1964 julkaisema romaani, joka julkaistaessaan sytytti "Salama-sodaksi" kutsutun ilmiön. Oikeudessa vuosina 1965-68 Salamaa syytettiin jumalanpilkasta ja joutui siksi ehdolliseen vankeuteen kolmeks kuukaudeksi. Teoksen sensuroitu painos ilmestyi vuoteen 1990 asti. Salaman muiden teoksien tavoin sanomalehdet ottivan Juhannustanssit vastaan totuudellisena ja realistisena teoksena sen riettaudesta huolimatta. Vain viisi yli neljästäkymmenestä toimittajasta suhtautui Juhannustansseihin kielteisesti.

Juhannustansseja voi pitää yhtenä Suomen kirjallisuuden tärkeimmistä teoksista, sillä se synnytti julkaisuaikanaan laajan keskustelun kulttuurista ja sivistyksestä. Teosta syytettiin oikeudessa jumalanpilkasta, mutta tosiasiassa arvosteltiin kirjan rivoutta. Sitä pidettiin jopa rappiollisena lukijoita kohtaan.

Juhannustanssit kertoo nimensä mukaan yhden päivän mittaisen tarinan nuorten juhannuksenvietosta. Monien henkilönäkökulmien kautta etenevä tarina on kuin kuvaus Juhannuksesta nykypäivänä: ehkä hieman viileä sää, kaikki ovat kännissä, siellä täällä tapellaan tai harrastetaan seksiä ja erilaiset onnettomuudet valvottavat viranomaisia. Jumalanpilkaksi Juhannustansseissa syytettiin kohtaa, jossa humalainen Hiltunen saarnaa jumalasta varsin pilkkaavaan sävyyn:

"Ja totisesti minä sanon teille, kun tulee päivä niin te huudatte täällä on Herra ja tuolla on Herra ja jokapuolella Herra ja hiialahiiala mutta te ette enää muista että Jeesus seurustelee vakituiseen tiineen aasintamman kanssa koska Jeesus ei ole mikään tuhkamuna."

Vaikka jumalaviittaukset jatkuvat vain muutaan kappaleen verran, aiheuttivat ne aikanaan suuren määrän kritiikkiä. Arkkipiispa Martti Simojoki tuomitsi Salaman kirjan sen tavasta tarkastella Raamatun sanoja ja Jeesuksen persoonaa. Kirjaa lukiessani mietin sen saamaa palautetta ja sitä, mahtoiko Hiltusen humalatila Raamattua lainatessa lieventää vai jopa pahentaa tilannetta. Periaatteessa Hiltunen oli humalassa ja siksi puhui omituisuuksia, mutta toisaalta oliko tuona aikana soveliasta puhua humalasta ja Jumalasta samaan aikaan?

Olen lähes varma siitä, että ilmestymisaikoinaan Juhannustanssit kuului joidenkin nuorten paheelliseen iltalukemistoon. Nykypäivänä Juhannustansseja luetutetaan erityisesti kouluissa, sillä pidetäänhän sitä sentään historiansa takia vaikuttavana teoksena. Suurin osa nykynuorista ei kuitenkaan osaa arvostaa kirjaa osittain sen takia, että seksi, väkivalta ja alkoholi ovat osa arkea. Monille Juhannustanssit on hieman hajanaisesti ja hyppivästi kirjoitettu tarina tavallisesta Juhannuspäivästä - tai pahimmillaan ihan tavallisesta viikonlopusta.

Nautin Juhannustansseista täysin rinnoin. Teos oli sataprosenttisesti suomalainen ja onnistui hienosti kuvaamaan kirjoitusajan nuorten arkea. Jopa teksti on nautittavaa - sopivan rytmikästä ja paikoitellen vanhahtavaa. Juhannustanssit on vaikuttava teos, jonka suomalaisesta kirjallisuudesta kiinnostunut voi vain ahmaista.




LÄHTEET: http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhannustanssit

Emile Zola - Nana

Emile Zola (1840-1902) oli ranskalainen romaanikirjailija, jonka kuuluisimpiin ja kuohauttavimpiin romaaneihin lukeutuu vuonna 1880 ilmestynyt Nana. Romaanin päähenkilö Nana saa lyhyessä ajassa koko kaupungin - etenkin rikkaat porvarimiehet - tolaltaan. Tarinan edetessä Nanan vetovoima kasvaa, ja köyhdyttäessään lukuisia miehiä lähes magneettisella vetovoimallaan hän myös tuhoaa heidän elämänsä.

Tarinan alussa Nana on vielä viattoman oloinen nainen, joka on vasta tutustunut rikkaiden ihmisten elämäntyyliin. Romaani alkaa näytelmällä, jossa Nana, huolimatta siitä ettei osaa laulaa tai näytellä, saa miehet sekaisin paheksuttavalla roolillaan. Sivuhenkilöiden neuvojen avulla Nana pyrkii kasvattamaan seksikkyyttään saadakseen miesten päät kääntymään. Lopulta Nanasta tulee itsekäs ja ahne, eikä hän häpeä muille aiheuttamiansa ongelmia.

Kuten naturalistisella kirjallisuudella on tapana, Nanan tarina on kuvattu koruttoman yksityiskohtaisesti ja realistisesti. Realismilla on pyritty korostamaan yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka todennäköisesti johtavat Nanan kaltaiset nuoret naiset helposti rappiolle. Emile Zolan Nana esittää muun muassa alastomuuden realistisesti kuvaamalla jokaista yksityiskohtaa aina häpykarvoista lähtien.


"Hän huojutti yhä ruumistaan, sillä muuta hän ei osannut; mutta nyt se ei yleisön mielestä ollut lainkaan rumaa, päinvastoin; herrat suuntasivat kiikarinsa häntä kohden. Hänen lopettaessaan kuplettinsa ääni teki täydellisen lakon, ja hän käsitti, ettei hän ikinä jaksaisi laulaa loppuun saakka. Hämmentymättä hän vain pyöräytti lanteitaan, joiden kaaret kuvastuivat ohuen tunikan alta, kun hän nojautui taapäin ja kohotti käsivarsiaan. Nyt alkoivat kättentaputukset. Kohta hän kääntyi poispäin ja meni näyttämön taustaa kohti, näyttäen niskaansa, jolla hänen punertavankeltaiset hiuksensa häilyivät kuin villieläimen harja; ja silloin suosionosoitukset kävivät aivan raivoisiksi."


Realistinen tyyli on usein kirjallisuudessa pitkästyttävää, eikä Emile Zolan Nana ole poikkeus. Lähes puolet kirjasta kuluu Nanan luonteen ja henkilökuvan, huoneiden, muiden ihmisten olemusten ja näytelmien esittelyyn. Nanan lisäksi kirjassa on vain muutamia henkilöhahmoja, jotka nekin ovat luonteeltaan tylsiä ja latteita. Toisaalta kirja on ainutlaatuinen lukukokemus, sillä tarinassa seurataan jollain tavalla epämiellyttävän henkilön elämää, joka näyttää jatkuvan oikeilla raiteillaan ilman häiriötekijöitä. Vasta kirjan lopussa lukijaa odottaa yllättävä juonenkäänne, jossa Nana saa ansionsa mukaan.

Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on Antti Salokosken ja Leena Vaahteran koskettava kertomus suhteestaan Suvi Vaahteraan, Suomen suurimpaan rocktähteen. Suvi Vaahtera, rocknimeltään Summer Maple on Antti Salokosken entinen tyttöystävä ja Leena Vaahteran liian aikaisin aikuistunut tytär. Sekä Antti että Leena esittävät tärkeää osaa Suvin mielikuvituksellisessa näytelmässä, mutta huomaavat pian olevansa vain sivunäyttelijöitä, joilla ei ole tarpeeksi voimia muuttaa trategiaksi muuttuvan näytelmän kulkua.

Juoni etenee takaumien kautta. Toisin kuin useimmissa romaaneissa, takaumat ja nykyajan kuvaukset sulautuvat tiukasti yhteen. Etenkin loppuosassa nykyaika ja mennyt kuitenkin sekoittuvat - tapahtuiko tämä ennen, tällä hetkellä, vai tapahtuiko sitä ollenkaan? Takaumat tekevät tarinasta jännittävän, sillä lukija tietää nykyhetken tilanteen, mutta ei siihen johtavia muuttujia. Ajan sekoittumisesta huolimatta tarinaa oli helppo seurata. 

Kirjan henkilöhahmoihin samaistuminen on helppoa. Antti ja Leena ovat molemmat tavallisia ihmisiä, jotka sattuma on saattanut yhteen Suvin kanssa. Kirjan takakannen sanoin molemmat kerivät auki elämäänsä ja suhdettaan rakastamaansa ihmiseen, joka muuttui joksikin toiseksi. Tarina voisi siis kuvata ketä tahansa aina tavallisista pulliaisista rocktähtiin. Myös muut tarinan henkilöt ovat aitoja ihmisiä, jotka tuntevat ja ajattelevat lukijan tavoin.

Anna minun rakastaa enemmän on teos, jota on pakko lukea odottavaisin mielin. Mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Siitä syystä kirja sopii myös meille kärsimättömille lukijoille, jotka haluamme lukea merkittävistä tapahtumista ja ajatuksista läpi kirjan. Turhaa höpinää kirjassa oli vain liirun verran, ja sekin mielenkiintoista luettavaa musiikista kiinnostuneelle. 

Anna minun rakastaa enemmän herättää kaikenlaisia tunteita aina vihasta innostuneeseen odotukseen ja surusta rakkauteen. Kirjan nimi Anna minun rakastaa enemmän saa romanttisista tarinoista kiinnostuneen lukijan sydämen läpättämään jo ennen ensimmäistä sivua, eikä turhaan. Tarina on kokonainen, suuria tunteita herättävä ja sydämellisesti aito. Tämä oli ehkä paras koskaan lukemani kirja!

Jonathan Swift - Gulliverin matkat

Aloittaessani lukemaan Gulliverin matkoja minulla oli omat ennakkoluuloni tarinan päähenkilöön liittyen. Olin nimittäin joskus katsonut alun samaisesta tarinasta kertovasta elokuvasta, jossa pääroolissa nähdään hullunkurinen komedianäyttelijä Jack Black. Kun kirjan päähenkilö paljastuikin kyltymättömäksi herrasmieheksi, olin myyty.

Tarinaltaan elokuva ei tietenkään myötäile täysin kirjan tapahtumia, sillä kun kirjassa seikkaillaan 1700-luvulla, elokuvassa päästään tutustumaan aluksi 2000-luvun Manhattaniin. Alkuperäisessä teoksessa Gulliver on arvostettu laivavälskäri, joka rohkeudellaan ja hienovaraisuudellaan voittaa lopulta lähes kaikkien sydämet puolellensa. Jack Blackin näyttelemä Gulliver taas on ihan omaa luokkaansa; hän ei uskalla lähestyä rakastamaansa tyttöä, ei häpeä valehdella, ja pitää lähes kaikkea saamaansa arvostusta itsestäänselvyytenä.

Elokuvan ja kirjan vertailu saa väistämättäkin miettimään, mihin menneiden aikojen rohkeus ja sillä saavutetut avut ovat hävinneet. Mieleeni nousi myös kysymys, että jos kirjan Gulliver olisi itse elänyt nykymaailmassa, olisiko hän ollut elokuvan Gulliverin kaltainen? Luultavasti elokuvan tekijät ovat kuitenkin tarkoituksellisesti liioitelleet suihkussa ilmarumpuja soittavan ja vessapaperin läpi kahvia keittävän Gulliverin luonteenpiirteitä.

Oma tulkintani elokuvan niin sanotusta tarkoituksesta on, että sillä pyritään naljailemaan nykyaikaisuuden tekemättömyydelle ja sille, että ihmiset pyrkivät sopeutumaan - eivät taistelemaan unelmiensa puolesta. Kirjassa ja elokuvassa myös rohkeus on pääosassa. Gulliverin matkojen kirjaversiossa päähenkilö joutuu suuriin pinteisiin, mutta pääsee lopulta aina kotiin vaimonsa ja lastensa luokse. Suurimpana avunaan hänellä on mukanaan rohkeus, jota ilman Gulliver olisi tuskin pärjännyt päivääkään jättiläisten maassa. Elokuvan Gulliveria voisi pitää pahemman luokan pelkurina, joka ei uskalla pyytää ulos edes rakastamaansa naista. Lopussa Gulliver kuitenkin pitää sanasa ja luottaa omaan rohkeuteensa.

Gulliverin matkat on rehellisesti matkustajan itsensä kirjoittama matkakuvaus, joka mielikuvituksellisuutensa ansiosta eroaa edukseen samana aikana kirjoitetuista teoksista. Seikkaperäinen teksti saa lukijansa kuvittelemaan kirjan tapahtumat suoraan silmiensä eteen. Ehdottomasti yksi parhaista viime aikoina lukemistani kirjoista!

Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta repii tuntemamme rakkauskäsityksen kappaleiksi ja kokoaa sen sitten lempeästi takaisin yhteen. Rakkaus ei ole pelkkää vaaleanpunaista unelmaa, sillä olennaisena osana siihen kuuluvat myös surulliset tunteet aina menetyksen pelosta tuskaan.

Novellikokoelmassaan Carver saa nopeasti lukijansa miettimään rakkauden aitoa merkitystä. Useimmille meistä rakkaus merkitsee toisesta välittämistä ilman ehtoja. Mutta kuten Carverin novelleista käy ilmi, rajojen asettaminen ei aina ole helppoa.

Kokoelman nimikkonovellissa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta kaksi pariskuntaa keskustelee rakkaudesta ja sen merkityksestä. Pariskuntien joukossa istuva Terri sanoo, että mies, jonka kanssa hän oli elänyt ennen nykyistä miestään Meliä, oli rakastanut häntä niin paljon että oli yrittänyt tappaa hänet. Mel vastaa puolisolleen:

"Luoja, älä ole hölmö. Ei se mitään rakkautta ole, ja sinä tiedät sen. Minä en tiedä miksi sitä pitäisi sanoa, mutta sen minä tiedän ettei ainakaan rakkaudeksi."

Terrin puolustama rakkaus merkitsisi meille monille juuri rakkauden vastakohtaa. Mutta kun Carver etenee tarinassaan, myös lukija alkaa vähitellen ymmärtämään Terrin kannan.

"Se oli rakkautta", Terri sanoi. "Useimpien mielestä takuulla normaalista poikkeavaa. Mutta hän suostui kuolemaan sen puolesta. Hän todella kuoli sen puolesta."

Carverin novellikokoelma ei kerro ainoastaan normaalista poikkeavasta rakkaudesta. Miksi, kulta? on kirjemuotoinen kertomus äidiltä, joka kirjoittaa rakkaudestaan poikaansa kohtaan. Aluksi äiti rakastaa poikaansa ilman ehtoja, kuten äidin tuleekin. Mutta kun poika alkaa käyttäytyä oudosti, sekaantuu väkivaltaan ja lopulta politiikkaan, rakkaus muuttuukin peloksi. Pieni hyvä asia on kertomus äidin ja isän rakkaudesta lastansa kohtaan. Tässäkin tarinassa rakkauteen liittyy pelkoa, mutta erilaista kuin aikaisemmassa Carverin novellissa.

Carverin novellikokoelma alkaa avautua kunnolla vasta muutaman novellin lukemisen jälkeen. Kirja tarjoaa ajatuksia herättäviä novelleja, joiden lukeminen oli avartava kokemus. Toisaalta käännös englannista suomeksi on tehnyt tekstistä hieman turhankin töksähtävää ja arkista. Kaunokirjallisuuden kannalta Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ei siis ehkä ole se kaunein teos, mutta sanomaltaan yksi muistettavimmista!

Khaled Hosseini - Leijapoika

Khaled Hosseinin Leijapoika on koskettava kertomus kabulilaisista pojista, jotka ovat saaneet elämäänsä erilaiset lähtökohdat. Amir on rikkaan mahtimiehen poika, joka saa isältään rakkautta vain voittaessaan tai ollessaan paras jossakin. Hassan taas on Amirin perhettä palvelevan köyhän hazaramiehen poika, jota rakastetaan ilman ehtoja.

Amir ja Hassan leikkivät yhdessä, mutta onko se ystävyyttä? Amir opettaa Hassania lukemaan ja he voittavat leijakilpailun yhdessä. Mutta Amirille Hassan on yhä perheen palvelija ja poika, jota Amirin isä rakastaa enemmän. Katkeruus, tieto omasta ylemmyydestä ja häpeä tekevät lopulta lopun poikien suhteesta. Amir ei kuitenkaan koskaan voi unohtaa Hassania, ja joutuu ponnistelemaan asian kanssa aikuisiälläänkin.

Kirjan nimi Leijapoika tulee Hassanin ja Amirin yhteisestä harrastuksesta, leijanlennätyksestä, joka oli aikoinaan suosittu laji Afganistanissa. Historiallisesti todentuntuinen kirja on täynnä viitteitä 1900-luvun alun Afganistaniin, jossa kärsivät sekä rikkaat että köyhät - rikkaat lievemmin ja köyhät todennäköisemmin. Amir ja hänen isänsä pääsevät pakenemaan Amerikkaan, jossa ennen rikas perhe kohtaa köyhyyden ja sen tuomat ongelmat. Perhe saa kuitenkin huomata, että köyhyys ei välttämättä ole este onnellisuudelle ja hyvälle tulevaisuudelle. Hassan sen sijaan jää Afganistaniin, löytää vaimon ja saa lapsen. Ja on onnellinen köyhyydestään ja kotimaansa ongelmista huolimatta.

Leijapoika on täynnä taidokasta kuvailua, joka värittää tapahtumapaikan lukijan silmien eteen:

Minä rakastin Kabulin talvia. Rakastin lumen pehmeää
ripsahtelua ikkunaani vasten yöllä, tuoreen lumen narskahtelua
mustien kumisaappaideni alla ja valurautakamiinan
lämpöä tuulen ulvoessa pihoilla ja kaduilla. Mutta kaikkein
eniten minä rakastin sitä, että kun puut jäätyivät ja tiet muuttuivat iljanteisiksi,
Babaa ja minua erottava kylmyys tuntui hieman lauhtuvan. Syynä olivat leijat.

Amir on unelmoija, joka osaa nähdä tavallisissakin asioissa kauneutta. Arkipäiväiset ja ikävät asiat kirjassa esitellään kuitenkin nopeasti, mistä syystä pieneen kirjaan mahtuu paljon koskettavaa tarinaa.

Leijapoika on tarinaltaan kiehtova kuvaus Afganistanista ja sen tavallisista ihmisistä, joita jatkuvat sodat ja mellakat ovat koskettaneet. Suosittelen ehdottomasti kirjan lukemista historiasta kiinnostuneille lukijoille, jotka haluavat todella tietää mitä otsikoiden takana piileksii.

Henkilökuvaus: Sofi Oksanen - Stalinin lehmät

"Jumalat eivät epäröi. Minun viisikymmentäkiloinen ruumiini ei epäröi, se epäröijä on vain mieleni. Käsken ruumiini onnistua. Sen ei tarvitse lähteä pakoon. Mutta sen pitää häivyttää niiden keskustelujen ikävä ja ikävä tunne siitä, että siinä taustalla oli jotain ikävää. Enkä minä osaa tehdä sitä millään muulla tavalla kuin laihduttamalla ja oksentamalla."

Sofi Oksasen esikoisteos Stalinin lehmät (2003) kertoo tarinan kahdesta naisesta, jotka molemmat ovat kietoutuneita virolaiseen taustaansa. Hieman päälle kaksikymppinen Anna on virolaistaustainen bulimikko, jonka arki kuluu laihduttaessa ja oksennellessa - sekä jälkiä peitellessä.

Tarina alkaa takaumista, joissa Anna on vasta pieni tyttö. Jo ala-asteella Anna laskee kalorit päiväkirjaan ystävänsä Irenen kanssa. Annan on vaikeaa sopeutua Suomeen; hän haluaisi pukeutua hameeseen, mutta äiti ei anna. Anna ei koskaan kerro kenellekään virolaisesta taustastaan. Lisäksi hän kärsii vanhempiensa huonosta liitosta, jossa isä pettää ja äiti ei välitä.

Kun Anna kasvaa, hän joutuu moniin vaikeuksiin taustansa ja bulimiansa kanssa. Hän ei uskalla kertoa kenellekään olevansa virolaistaustainen, ei edes poikaystävälleen. Sama juttu bulimian kanssa; kukaan ei näytä ymmärtävän Annan ongelmia, vaikka aikuinen nainen painaa vain 40 kiloa. Annan äiti huomaa ongelman vasta, kun huomaa lapsensa omituisen käytöksen ruoan kanssa.

"Olen liian laiha, jotta voisin syödä tuollaisia ruokamääriä. Ja miten selitän sen, että kahden kilon jauhopussi, joka oli täysi, kun äiti edellisen kerran pari viikkoa sitten oli käymässä, oli nyt tyhjä. Samoin kaksi kiloa sokeria, jotka hän silloin osti kaappiini, oli käytetty. Elätänkö minä jotakuta? Että minä kaikista maailman naisista olen alkanut leikkiä kotia!"

Annan suhde Hukan kanssa on epäterveellinen, sillä hän ei uskalla paljastaa itsestään asioita, joita kuitenkin haluaisi. Hukka vaatii Annalta liikaa, ja Anna luulee olevansa jollain tapaa huono, koska hän ei osaa vastata vaativiin kysymyksiin esimerkiksi omista haluistaan. Lopulta Anna törmää Tallinnan matkalla mieheen, jolle uskaltaa paljastaa taustansa, eikä mitään pahaa tapahdu. Itse asiassa Anna tuntee olevansa paljon vapaampi, kun on joku jolle kertoa.

Annalle elämä on taistelua. Hän tietää olevansa bulimikko, mutta hän ei kärsi tavallisista bulimikkojen ongelmista. Annalle elämä on taistelua, koska hän haluaa laihduttaa vielä seuraavanakin päivänä. Vaikka Annan luut olisivat kuinka hauraat, tai muut sanoisivat mitä, Anna haluaa laihduttaa - ehkä koska se on ainoa asia, joka on kuulunut Annan elämään pitkään ja muuttumattomana. Ihmiset ovat menneet, koulut ovat menneet, suhde äitiin on ollut huono - mutta laihduttaminen ei ole koskaan pettänyt häntä.

"Hauraan pitsiset luuni lepäävät mustien lakanoiden välissä, jotta ne jaksaisivat laihduttaa jälleen seuraavan päivän. On oltava, sopeuduttava ja selvittävä. 50 kiloa on selviytymist. Lääkärini mukaan olen biologinen ihme. Hormonitasapainoni ei ole häiriintynyt. Minä voin saada lapsia. Mikä vitsi. Mikä nauru."

Kerronta Jane Austenin teoksessa Kasvattitytön tarina

Jane Austenin teos Kasvattitytön tarina (1814) on kertomus Fanny Pricestä, köyhästä perheestä tulevasta ujosta tytöstä, joka pääsee varakkaan tätinsä kasvatiksi keskelle yläluokan huveja ja vilkasta seuraelämää. Jane Austen kuvailee perheen elämää lempeästi ja huumorilla, joskus jopa ripauksella ironiaa. Austen kuvaa romaaneissaan englantilaisen maalaisaatelin elämää, johon hän itsekin kuului.

Kasvattitytön tarina -teoksen kertoja on ekstradiegeettinen eli kaikkitietävä kertoja. Kertoja selostaa tapahtumia niiden ulkopuolelta, tietäen kaikkien henkilöiden ajatukset ja tunteet. Koska Fanny on kirjan päähenkilö, tapahtumia tarkastellaan usein hänen näkökulmastaan. Kirjaan syntyy aito tunnelma ja ihmisten läsnäolo, kun henkilöt itse kuvailevat tuntemuksiaan, eikä asioita jätetä arvelun varaan. Kun Fanny epäilee miehen tunteiden olevan pelkkää harhaa, kuvailee kertoja herra Crawfordin syvää rakkautta tyttöä kohtaan.

Jane Austen on kuuluisa paitsi erinomaisista naiskuvauksistaan, myös ironisesta kerrontatavasta. Fannyn  täti, jonka luona tämä ei asu, kuvataan kirjassa hyvin ironisessa valossa. Vaikka rouva Norris ei olisi saanut mitään aikaan, kertoja kuvaa tapahtumat rouvan eduksi. Esimerkiksi Fannyn serkun häistä puhuttaessa on kuvaus jopa läpinäkyvän ironista: "Hän oli iki-ihastunut - olihan hän järjestänyt kaiken".

Teoksen kertoja on suurimmaksi osaksi luotettava, ja yksityiskohtaisen kuvailun ansiosta häntä pitää automaattisesti suurimpana auktoriteettina. Ironisuuden takia kerronta alkaa pikkuhiljaa epäilyttää, joten osittain kertojaa voisi sanoa epäluotettavaksi. Kerronnassa on kuitenkin paljon inhimillisiä piirteitä: kertoja itse tuntuu tuntevan henkilöt etukäteen, ja kuvailee heitä kauniiksi tai tyhjäntoimittajiksi omien kokemuksiensa mukaan. Kertoja ottaa kantaa tapahtumiin esimerkiksi kysymällä "Voiko olla suurempaa surkeutta?" Viimeisessä luvussa kertoja "paljastaa itsensä" ja kuvailee tapahtumia vuosien jälkeen minä-muodossa.

Kirja- ja elokuvavertailu: J. Tolkien - Hobitti

Monesti kirjan luettuaan ja katsottuaan siitä tehdyn elokuvan on olo jollain lailla petetty. Tällä kertaa tein poikkeuksellisen ovelasti ja kävin katsomassa Tolkienin teoksesta tehdyn elokuvan jo ennen kuin olin edes nähnyt koko kirjaa. Elokuvan nähtyäni oli olo niin haikea jatko-osien odottelusta, että piti tehdä heti matka kirjastoon. Eroja kirjan ja elokuvan välillä löytyy, eikä ihme, sillä kohtuullisen lyhyestä kirjasta on saatu tehtyä jopa kolme kokopitkää elokuvaa. 

J. Tolkienin teoksessa Bilbo Reppuli -niminen hopitti päättää lähteä seikkailuun, vaikka se veisikin häneltä rauhallisen elämän tuoman kunnian. Joukko kääpiöitä ja velho Gandalf lähtevät taivaltamaan kohti aarteiden täyttämää Yksinäistä vuorta, eikä matka todellakaan ole helppo. Päästyään monien vaikeuksien, hiisien ja peikkojen ohi vuoreen, on luvassa vielä polttavia hetkiä pelätyn lohikäärmeen odottaessa vastassa.

Kuten arvata saattaa, on ainakin elokuvan ensimmäiseen osaan lisätty paljon kirjan ulkopuolista materiaalia, mutta jotain on jätetty poiskin. Ensinnäkin elokuva alkaa Hobitti-teoksen loppusanoista. Toiseksi Gandalfin tullessa pyytämään Bilboa mukaan seikkailuun, ovat Reppulin tuntemukset aivan toista maata elokuvassa ja kirjassa. Elokuvassa Bilboa ei saisi reissuun millään, vaikka kirjassa homma on selvä jo ennen nukkumaanmenoa, vaikka aamun jälkeen asia onkin jo selvennyt.

Elokuvassa Hobitin matka jatkuu haltijoitten luo, jonka jälkeen porukka törmää toiseen velhoon. Tämä velho on hieman höperö ukkeli, joka ajelee metsässä eläinvaljakollaan ja käyttää taikaansa enimmäkseen pikkueläinten pelastamiseksi. Velho on törmännyt pahamaineiseen Noitaan, mutta asiaa tuskin kukaan uskoo. Kirjassa miehestä ei puhuta mitään, ja Noidankin olemassaolo on ihan tavallinen, jokseenkin myös pelottava asia. Kirjassa miestä vastaa ehkäpä valtava Beorn, joka osaa ottaa karhun muodon. Hieman lyhytpinnainen mies auttaa Hobittia ja hänen joukkiotaan ruoalla ja tarjoamalla yöpaikan lisäksi lainaponit. Beornin ja velhon välillä on nähtävillä pienenpieni yhteys, nimittäin eläinrakkaus.

Kirjassa oli yllättävän paljon laulua, jota ei ikävä kyllä elokuvassa juurikaan kuultu. Toisaalta monella muulla tapaa elokuva oli täydellinen nautinto, sillä harva osaisi, Tolkieninkaan kiemurtelevista kuvailusta huolimatta, nähdä päässään Uuden-Seelannin upeat vuoristomaisemat ja haltijoiden paratiisimaiset puutarhat. Myös näyttelijävalinta oli osuva, ja maskeeraus sitäkin mahtavampi. 

Tämä on niitä harvoja elokuva- ja kirjayhdistelmiä, joita voisin suositella jokaiselle. Kirja on jännittävä ja suhteellisen helppolukuista luettavaa, kun taas elokuvan voisi katsoa useampaankin kertaan peräkkäin. Kirja meni sopivasti muutamassa päivässä ja nyt odotellaan innolla elokuvan jatko-osia!

Minna Canth - Anna-Liisa

Harva näytelmä selvittää päähenkilön tuntoja yhtä syvästi ja realistisesti kuin Minna Canthin Anna-Liisa. Kirjan päähenkilö Anna-Liisa on kaksikymmentävuotias nuori nainen, jonka elämä näyttää ulkoapäin siveelliseltä ja hyväksyttävältä: hän on tasainen ja hiljainen, jota monet miehet arvostavat. Näiden miesten joukosta Johannes Kivimaa on saanut Anna-Liisan sydämen puolelleen, ja kirkon siunausta heidän liitolleen odotetaan näytelmässä kolmen viikon kuluttua.

Kirjan alussa Johannes kehuu tulevaa vaimoaan kauniiksi ja siveelliseksi naiseksi, sellaiseksi, jonka kanssa kehtaa olla. Anna-Liisa on selvästi vaivaantunut ja yrittää kertoa Johannekselle jotain tärkeää, mutta ei uskalla. Anna-Liisa on hyvä esimerkki aikansa naisista, joilta odotettiin hiljaisuutta ja hallittuja mielipiteitä - tämän takia Anna-Liisa on ujo, eikä uskalla kertoa tummimpia tuntojaan Johannekselle.

Seuraavassa hetkessä koko onni ja kukoistus on kuitenkin kadonnut: Husso, tarinan "ärsyttävä akka" tulee kertomaan Anna-Liisalle, että Mikko on tulossa pyytämään häntä vaimokseen. Mikko on perheen entinen renki, joka muistuttaa Anna-Liisaa kielletystä rakkaudesta ja lapsenmurhasta, jonka hän teki vanhempiensa häpeän pelossa Mikon lähdettyä rahaa tienaamaan.

Kolmiosainen näytelmä sijoittuu kolmelle päivälle, joiden aikana sattuu yhtä jos toista. Husson jälkeen asiat menevät vielä huonommin, kun Mikko palaa hakemaan hänelle luvattua. Kun Anna-Liisa kieltäytyy, Mikolla ja Hussolla on pakassaan vielä yksi valttikortti: molemmat tietävät lapsenmurhasta, ja voivat siis koska tahansa saattaa Anna-Liisan kuritushuoneelle.

Anna-Liisa yrittää näytelmässä selittää, että hän rakastaa vain ja ainoastaan Johannesta. Husso ja Mikko eivät kuitenkaan näytä asiaa uskovan, vaan he yhä uudelleen ja uudelleen jankkaavat samasta asiasta: Anna-Liisa on luvannut tulla Mikolle. Anna-Liisa sanoo kuitenkin nuorena olleen hupakko ja lapsellinen, mutta selitys ei riitä. Kiistaa tuntuu jatkuvan liiankin kauan, eivätkä asiat parane vaikka Anna-Liisa mitä tekisi. Lopulta koko perhe saa tietää - ja siinä perässä koko kylä.

Kun asiat paljastuvat, koko perhe tietenkin kauhistuu. Eritoten Johannes, joka purkaa kihlauksen. Anna-Liisalle tämä on pahin kolaus, sillä hän niin tulisesti rakastaa Johannesta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin itsemurhat olivat yleisiä etenkin tukalissa tilanteissa epätoivotun raskauden takia olevilla naisilla. Anna-Liisa yrittää tehdä lopun elämästään hyppäämällä järveen, mutta hänet pelastetaan. Tämä lopun lähellä oleminen muuttaa Anna-Liisan lopulta aivan erilaiseksi.

Minna Canthin näytelmä ei ole suinkaan tarina epätoivosta ja kadotetusta rakkaudesta, vaikka suurin osa kirjasta antaakin niin olettaa. Kun Anna-Liisa saa puhdistettua suunsa myös lain edessä, hän on onnellinen, vaikka edessä saattaakin olla kuritushuone ja jopa kuolema. Myös Johannes heltyy: Anna-Liisa onkin se nainen, johon hän rakastui. Anna-Liisan kohtalona on olla edelleen se siveellinen ja hyväksyttävä nainen, joka kristillisesti tunnistaa tekonsa.

Anna-Liisaa lukiessani tunsin olevani läsnä tapahtumapaikalla. Näytelmä lipui silmieni edessä, ja Anna-Liisan tunteet olivat lähes käsin kosketeltavissa. Kun lukemisen oli kerran aloittanut, piti jatkaa loppuun saakka. Mielestäni jokaisen naisen tulisi kerran elämässään lukea tämä mielenkiintoinen teos, joka sopii mainiosti yhden illan huviksi. Vaikka näytelmä onkin lyhyt, riittää ajateltavaa useiden päivien ajaksi.