Monesti kirjan luettuaan ja katsottuaan siitä tehdyn elokuvan on olo jollain lailla petetty. Tällä kertaa tein poikkeuksellisen ovelasti ja kävin katsomassa Tolkienin teoksesta tehdyn elokuvan jo ennen kuin olin edes nähnyt koko kirjaa. Elokuvan nähtyäni oli olo niin haikea jatko-osien odottelusta, että piti tehdä heti matka kirjastoon. Eroja kirjan ja elokuvan välillä löytyy, eikä ihme, sillä kohtuullisen lyhyestä kirjasta on saatu tehtyä jopa kolme kokopitkää elokuvaa.
J. Tolkienin teoksessa Bilbo Reppuli -niminen hopitti päättää lähteä seikkailuun, vaikka se veisikin häneltä rauhallisen elämän tuoman kunnian. Joukko kääpiöitä ja velho Gandalf lähtevät taivaltamaan kohti aarteiden täyttämää Yksinäistä vuorta, eikä matka todellakaan ole helppo. Päästyään monien vaikeuksien, hiisien ja peikkojen ohi vuoreen, on luvassa vielä polttavia hetkiä pelätyn lohikäärmeen odottaessa vastassa.
Kuten arvata saattaa, on ainakin elokuvan ensimmäiseen osaan lisätty paljon kirjan ulkopuolista materiaalia, mutta jotain on jätetty poiskin. Ensinnäkin elokuva alkaa Hobitti-teoksen loppusanoista. Toiseksi Gandalfin tullessa pyytämään Bilboa mukaan seikkailuun, ovat Reppulin tuntemukset aivan toista maata elokuvassa ja kirjassa. Elokuvassa Bilboa ei saisi reissuun millään, vaikka kirjassa homma on selvä jo ennen nukkumaanmenoa, vaikka aamun jälkeen asia onkin jo selvennyt.
Elokuvassa Hobitin matka jatkuu haltijoitten luo, jonka jälkeen porukka törmää toiseen velhoon. Tämä velho on hieman höperö ukkeli, joka ajelee metsässä eläinvaljakollaan ja käyttää taikaansa enimmäkseen pikkueläinten pelastamiseksi. Velho on törmännyt pahamaineiseen Noitaan, mutta asiaa tuskin kukaan uskoo. Kirjassa miehestä ei puhuta mitään, ja Noidankin olemassaolo on ihan tavallinen, jokseenkin myös pelottava asia. Kirjassa miestä vastaa ehkäpä valtava Beorn, joka osaa ottaa karhun muodon. Hieman lyhytpinnainen mies auttaa Hobittia ja hänen joukkiotaan ruoalla ja tarjoamalla yöpaikan lisäksi lainaponit. Beornin ja velhon välillä on nähtävillä pienenpieni yhteys, nimittäin eläinrakkaus.
Kirjassa oli yllättävän paljon laulua, jota ei ikävä kyllä elokuvassa juurikaan kuultu. Toisaalta monella muulla tapaa elokuva oli täydellinen nautinto, sillä harva osaisi, Tolkieninkaan kiemurtelevista kuvailusta huolimatta, nähdä päässään Uuden-Seelannin upeat vuoristomaisemat ja haltijoiden paratiisimaiset puutarhat. Myös näyttelijävalinta oli osuva, ja maskeeraus sitäkin mahtavampi.
Tämä on niitä harvoja elokuva- ja kirjayhdistelmiä, joita voisin suositella jokaiselle. Kirja on jännittävä ja suhteellisen helppolukuista luettavaa, kun taas elokuvan voisi katsoa useampaankin kertaan peräkkäin. Kirja meni sopivasti muutamassa päivässä ja nyt odotellaan innolla elokuvan jatko-osia!
