tiistai 22. tammikuuta 2013

Kirja- ja elokuvavertailu: J. Tolkien - Hobitti

Monesti kirjan luettuaan ja katsottuaan siitä tehdyn elokuvan on olo jollain lailla petetty. Tällä kertaa tein poikkeuksellisen ovelasti ja kävin katsomassa Tolkienin teoksesta tehdyn elokuvan jo ennen kuin olin edes nähnyt koko kirjaa. Elokuvan nähtyäni oli olo niin haikea jatko-osien odottelusta, että piti tehdä heti matka kirjastoon. Eroja kirjan ja elokuvan välillä löytyy, eikä ihme, sillä kohtuullisen lyhyestä kirjasta on saatu tehtyä jopa kolme kokopitkää elokuvaa. 

J. Tolkienin teoksessa Bilbo Reppuli -niminen hopitti päättää lähteä seikkailuun, vaikka se veisikin häneltä rauhallisen elämän tuoman kunnian. Joukko kääpiöitä ja velho Gandalf lähtevät taivaltamaan kohti aarteiden täyttämää Yksinäistä vuorta, eikä matka todellakaan ole helppo. Päästyään monien vaikeuksien, hiisien ja peikkojen ohi vuoreen, on luvassa vielä polttavia hetkiä pelätyn lohikäärmeen odottaessa vastassa.

Kuten arvata saattaa, on ainakin elokuvan ensimmäiseen osaan lisätty paljon kirjan ulkopuolista materiaalia, mutta jotain on jätetty poiskin. Ensinnäkin elokuva alkaa Hobitti-teoksen loppusanoista. Toiseksi Gandalfin tullessa pyytämään Bilboa mukaan seikkailuun, ovat Reppulin tuntemukset aivan toista maata elokuvassa ja kirjassa. Elokuvassa Bilboa ei saisi reissuun millään, vaikka kirjassa homma on selvä jo ennen nukkumaanmenoa, vaikka aamun jälkeen asia onkin jo selvennyt.

Elokuvassa Hobitin matka jatkuu haltijoitten luo, jonka jälkeen porukka törmää toiseen velhoon. Tämä velho on hieman höperö ukkeli, joka ajelee metsässä eläinvaljakollaan ja käyttää taikaansa enimmäkseen pikkueläinten pelastamiseksi. Velho on törmännyt pahamaineiseen Noitaan, mutta asiaa tuskin kukaan uskoo. Kirjassa miehestä ei puhuta mitään, ja Noidankin olemassaolo on ihan tavallinen, jokseenkin myös pelottava asia. Kirjassa miestä vastaa ehkäpä valtava Beorn, joka osaa ottaa karhun muodon. Hieman lyhytpinnainen mies auttaa Hobittia ja hänen joukkiotaan ruoalla ja tarjoamalla yöpaikan lisäksi lainaponit. Beornin ja velhon välillä on nähtävillä pienenpieni yhteys, nimittäin eläinrakkaus.

Kirjassa oli yllättävän paljon laulua, jota ei ikävä kyllä elokuvassa juurikaan kuultu. Toisaalta monella muulla tapaa elokuva oli täydellinen nautinto, sillä harva osaisi, Tolkieninkaan kiemurtelevista kuvailusta huolimatta, nähdä päässään Uuden-Seelannin upeat vuoristomaisemat ja haltijoiden paratiisimaiset puutarhat. Myös näyttelijävalinta oli osuva, ja maskeeraus sitäkin mahtavampi. 

Tämä on niitä harvoja elokuva- ja kirjayhdistelmiä, joita voisin suositella jokaiselle. Kirja on jännittävä ja suhteellisen helppolukuista luettavaa, kun taas elokuvan voisi katsoa useampaankin kertaan peräkkäin. Kirja meni sopivasti muutamassa päivässä ja nyt odotellaan innolla elokuvan jatko-osia!






perjantai 11. tammikuuta 2013

Minna Canth - Anna-Liisa



Harva näytelmä selvittää päähenkilön tuntoja yhtä syvästi ja realistisesti kuin Minna Canthin Anna-Liisa. Kirjan päähenkilö Anna-Liisa on kaksikymmentävuotias nuori nainen, jonka elämä näyttää ulkoapäin siveelliseltä ja hyväksyttävältä: hän on tasainen ja hiljainen, jota monet miehet arvostavat. Näiden miesten joukosta Johannes Kivimaa on saanut Anna-Liisan sydämen puolelleen, ja kirkon siunausta heidän liitolleen odotetaan näytelmässä kolmen viikon kuluttua.

Kirjan alussa Johannes kehuu tulevaa vaimoaan kauniiksi ja siveelliseksi naiseksi, sellaiseksi, jonka kanssa kehtaa olla. Anna-Liisa on selvästi vaivaantunut ja yrittää kertoa Johannekselle jotain tärkeää, mutta ei uskalla. Anna-Liisa on hyvä esimerkki aikansa naisista, joilta odotettiin hiljaisuutta ja hallittuja mielipiteitä - tämän takia Anna-Liisa on ujo, eikä uskalla kertoa tummimpia tuntojaan Johannekselle.

Seuraavassa hetkessä koko onni ja kukoistus on kuitenkin kadonnut: Husso, tarinan "ärsyttävä akka" tulee kertomaan Anna-Liisalle, että Mikko on tulossa pyytämään häntä vaimokseen. Mikko on perheen entinen renki, joka muistuttaa Anna-Liisaa kielletystä rakkaudesta ja lapsenmurhasta, jonka hän teki vanhempiensa häpeän pelossa Mikon lähdettyä rahaa tienaamaan.

Kolmiosainen näytelmä sijoittuu kolmelle päivälle, joiden aikana sattuu yhtä jos toista. Husson jälkeen asiat menevät vielä huonommin, kun Mikko palaa hakemaan hänelle luvattua. Kun Anna-Liisa kieltäytyy, Mikolla ja Hussolla on pakassaan vielä yksi valttikortti: molemmat tietävät lapsenmurhasta, ja voivat siis koska tahansa saattaa Anna-Liisan kuritushuoneelle.

Anna-Liisa yrittää näytelmässä selittää, että hän rakastaa vain ja ainoastaan Johannesta. Husso ja Mikko eivät kuitenkaan näytä asiaa uskovan, vaan he yhä uudelleen ja uudelleen jankkaavat samasta asiasta: Anna-Liisa on luvannut tulla Mikolle. Anna-Liisa sanoo kuitenkin nuorena olleen hupakko ja lapsellinen, mutta selitys ei riitä. Kiistaa tuntuu jatkuvan liiankin kauan, eivätkä asiat parane vaikka Anna-Liisa mitä tekisi. Lopulta koko perhe saa tietää - ja siinä perässä koko kylä.

Kun asiat paljastuvat, koko perhe tietenkin kauhistuu. Eritoten Johannes, joka purkaa kihlauksen. Anna-Liisalle tämä on pahin kolaus, sillä hän niin tulisesti rakastaa Johannesta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin itsemurhat olivat yleisiä etenkin tukalissa tilanteissa epätoivotun raskauden takia olevilla naisilla. Anna-Liisa yrittää tehdä lopun elämästään hyppäämällä järveen, mutta hänet pelastetaan. Tämä lopun lähellä oleminen muuttaa Anna-Liisan lopulta aivan erilaiseksi.

Minna Canthin näytelmä ei ole suinkaan tarina epätoivosta ja kadotetusta rakkaudesta, vaikka suurin osa kirjasta antaakin niin olettaa. Kun Anna-Liisa saa puhdistettua suunsa myös lain edessä, hän on onnellinen, vaikka edessä saattaakin olla kuritushuone ja jopa kuolema. Myös Johannes heltyy: Anna-Liisa onkin se nainen, johon hän rakastui. Anna-Liisan kohtalona on olla edelleen se siveellinen ja hyväksyttävä nainen, joka kristillisesti tunnistaa tekonsa.

Anna-Liisaa lukiessani tunsin olevani läsnä tapahtumapaikalla. Näytelmä lipui silmieni edessä, ja Anna-Liisan tunteet olivat lähes käsin kosketeltavissa. Kun lukemisen oli kerran aloittanut, piti jatkaa loppuun saakka. Mielestäni jokaisen naisen tulisi kerran elämässään lukea tämä mielenkiintoinen teos, joka sopii mainiosti yhden illan huviksi. Vaikka näytelmä onkin lyhyt, riittää ajateltavaa useiden päivien ajaksi.