Kirja-arvostelu: Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki on vuonna 1969 ilmestynyt romaani, joka pursuaa sodanvastaisuutta ja mustaakin mustempaa huumoria. Kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan ja erityisesti Saksan Dresdeniin, johon useat yhdysvaltalaiset joutuivat sotavangiksi Ardennien taistelussa. 

Teurastamo 5 kertoo Billy Pilgrim -nimisestä sotilaasta, joka pystyy matkustamaan ajassa. Kirjassa mies kokee elämänsä tapahtumat sekalaisessa järjestyksessä: kesken sodan hän saattaa palata  lapsuutensa lomamatkaan, palata takaisin sotaan, kokea uudelleen häänsä tai nähdä taas lento-onnettomuuden, jossa hän on toinen kahdesta eloonjääneestä. Billy vierailee useasti myös pienien vihreiden otusten, Talfamadorilaisten luona. 

Tarina alkaa keskustelusta, jonka Kurt Vonnegut käy yhdessä O'Haren kanssa. Miekkoset ovat molemmat kokeneet Dresdenin kauhut pommituksineen ja ruumiskaivoineen ja kirjoittaja haluaa apua muisteluihinsa. Nimestään huolimatta Teurastamo 5 ei kuitenkaan ole raakaa sotakirjallisuutta: kirja on oikeastaan kertomus Billy Pilgrimin tylsästä ja omituisesta elämästä, lihavine vaimoineen, avaruusolioineen ja tärisevine sänkyineen. Toisaalta Billyn tarina on myös rohkaiseva: hän selviää sodasta ilman suurempia naarmuja, eikä joudu missään vaiheessa koskemaan aseeseen. Vaikka Pilgrimiä pidetäänkin porukan pellenä, hänestä tulee myöhemmin arvostettu ja rikas mies.

Kirjassa viljellään "niin se käy" toteamusta aina kuoleman ja muiden tapaturmien yhteydessä. Ehkä se juuri kertoo Vonnegutin tavasta kirjoittaa hieman välinpitämättömästi, viitaten turhiin asioihin, kun pitäisi puhua vakavasta sodasta. Billy Pilgrim ei osaa itkeä sotilaiden tähden, mutta kärsivä hevonen saa miehen itkemään.

Huolimatta Pilgrimin jatkuvasta aikamatkailusta, teurastamo 5 on melko mieluista ja jopa hämmästyttävän helppoa luettavaa. Koska valitsin kirjan nimen perusteella, odotin hieman enemmän raakuutta, suolenpätkiä ja ruumiita. Tieteisromaaniksi ja postmodernismin kuvaajaksi tämä on kuitenkin ensimmäisiä koskaan avaamiani kirjoja, mutta Teurastamo 5 ei tule olemaan viimeiseni. Dresdenin kauhuista visuaalisesti kiinnostuneille on Vonnegutin kirjan pohjalta tehty samanniminen elokuva.

Ernest Hemingwayn teos Ja aurinko nousee hämmentää ja ihastuttaa

Kun aloitin kirjallisuusdiplomini suorittamisen, suuntasin heti ensimmäisenä kirjastoon ja lainaamaan jonkun
Ernest Hemingwayn kuuluisista teoksista. Minulla oli ennakkokäsitykseni kirjailijasta, sillä olinhan lukenut useita Hemingwayn upeita sanontoja ja lainauksia hänen kirjoistaan. Ensimmäisenä käteeni osui Ernest Hemingwayn Ja aurinko nousee, joka jätti minut monilla tavoin hämilleen.

Ja aurinko nousee kertoo tarinaa Jaken ja Brettin omalaatuisesta rakkaudesta. Jake ja Brett rakastavat toisiaan syvästi, mutta eivät voi olla yhdessä. Jake on nimittäin vammautunut ensimmäisessä maailmansodassa, eikä siksi pysty suorittamaan "miehisiä velvotteitaan". Brett taas on itsenäinen nainen, jolla on omat tarpeensa. Koska Jake ei voi harrastaa tavallista sukupuolielämää, hän jää tarkkailijaksi useissa ystäviensä suhdekoukeroissa ja sänkykuvioissa.

Jake lähtee ystäviensä, mukaan luettuna Brettin, kirjailija Rober Cohnin, konkurssin kokeneen Billin sekä Brettin seuralaisen Michaelin, kanssa Espanjaan.Tarina kertoo oikeastaan vain ystävysten reissuista baarista baariin, rauhallisesta kalastelusta ja härkätaisteluista, joita porukka seuraa tiiviisti. Kirjassa koetaan myös tappeluita ja vihanpitoa sekä Brettin tunteiden vaihtelua miehestä mieheen.

Ja aurinko nousee ei täyttänyt ennakkokäsityksiäni millään tapaa. Voi olla, että kirjan kauneus ja jopa tarina on kärsinyt suomennettaessa. Kirjan tarina junnaa paikallaan eikä mitään tunnu tapahtuvan. Kirjan dialogit tuntuvat merkityksettömiltä, vaikka kirjan henkilöiden välillä tapahtuukin paljon. Mikä tästä teoksesta tekee sitten niin kuuluisan klassikon? Arja kirjoittaa kirjallisuusblogissaan Kulttuuri kukoistaa, että Hemingwayn teosta on vaikea arvioida nykyiseltä kantilta. Ilmestymishetkellään sodan jälkeen Ja aurinko nousee oli modernia kirjallisuutta, sillä henkilöiden huolettomaan elämäntapaan ei ollut silloin totuttu. 

Hemingway on kuuluisa Jäävuoriteoriastaan, jonka mukaan ainoastaan tarinan pinta on tarpeellista kuvata suoraan. Tekstin syvyys syntyy siitä, että lukija itse muodostaa kuvan henkilöiden sielunmaisemasta. Tämä tapahtuu pintapuolisten vihjeiden mukaan, eikä henkilöiden tunteita ja reaktioita kuvata suoraan. Tekstissä kuvataan siis vain hahmojen tekemisiä. Kuten nimimerkki Raakile kirjoittaa kirjasta Blogissaan Ajatusten painovoima, tämä toimii paremmin elokuvakäsikirjoituksessa kuin oikeassa kirjassa. Raakile toteaa blogissaan myös, että tekstissä ei ole varsinaista syvällistä konfliktia. Siksi kirja mielestäni on kuin kenen tahansa ihmisen tylsä tarina. Jos kirjassa olisi kuvailtu henkilöiden tunteita tai ajatuksia edes vähän, olisi jäävuori antanut hieman periksi.

Nimimerkki Jokkeri kertoo blogissaan nenä kiinni kirjassa Ja aurinko nousee -teoksen olevan mielenkiintoinen juomamielessä. Hänelle on, varmaan juomien ystävänä, jäänyt mieleen kirjan alussa oleva kuvaus, jossa Hemingway luonnehtii Pernodia vihertäväksi Absintin jäljitelmäksi joka muuttuu maidonkarvaiseksi kun siihen sekoittaa vettä. Kirjassa pyörivät minulle tuntemattomat juomien nimet kuten Mumm, Veve Clicquot ja Port. Ehkä voisi siis sanoa, että Ernest Hemingway on teos viineistä ja juomista, matkustelusta ja Espanjan kulttuurista kiinnostuneille kirjallisuuden ystäville.

Ja aurinko nousee -teoksen teema jää minulle varmasti ikuiseksi mysteeriksi, mutta ehkä tulevaisuudessa Hemingwayn kirjat voivat avautua jopa minunlaiselleni nuorelle lukijalle. Siihen asti joudun tyytymään Hemingwayn ainutlaatuisiin sanontoihin, sillä kuten hän on sanonut "Proosa on arkkitehtuuria, ei sisustussuunnittelua".

Lähteet:

Kulttuuri kukoistaa: Ja aurinko nousee 

Ajatusten painovoima: Kirja-arvostelu: Ernest Hemingway - Ja aurinko nousee

Nenä kiinni kirjassa: Ja aurinko nousee- Ernest Hemingway

Juhani Ahon Papin tytär aikansa kuvaajana

Ja yhteen hämärään lauttaan suli Ellin silmissä ikkuna, vihreä pihamaa,

käytävän koivut ja punainen portti.

Juhani Ahon Papin tytär on kertomus nuoresta tytöstä, Ellistä, jonka lapsuus ja nuoruus ovat täynnä sattumuksia ja naiseksi kasvamiseen liittyviä ongelmia. Tarinan teemana on villin tytön aikuistuminen ja alistuminen vanhempiensa asettamaan kohtaloon. Papin tytär kuvastaa taitavasti tapahtumien ajankohtaa ja miljöötä ja päästää lukijansa 1800-luvun lopulla eläneen nuoren tytön pään sisälle.


Pikkuinen Elli haluaa kiivetä tikkaiden ylimälle oksalle ja koivun latvaan, vaikka äiti uhkaakin piiskalla. Isä taas pilkkaa lastaan ja haukkuu tätä lapselliseksi. Elli ei enää naura tai leiki ja on muutenkin töykeä, niimpä hänet lähetetään kouluun. Koulukaan ei ole ruusuilla tanssimista - talonpoikaistyttö ei sovi kauniiden herrasväen lapsien joukkoon. 


Rakastuakin Elli ehtii, mutta rakkaus se vasta leimahtaakin vuosien päästä, yhdessä yössä, kuten Runebergin Hanna -teoksessa. Rakkauden kohde lähtee maisemista, tilalle jää vain kaipaus ja painostus, joka kohdistuu Ellin ja isän apulaisen naimisiinmenoon. Elli tajuaa, että avioliitto on välttämätöntä tulevaisuuden kannalla, mutta kirjat kertovat oikeasta rakkaudesta. Onko sellaista olemassa ja saako Elli koskaan osaansa?

Kirjan tapahtumissa on paljon ajalleen tyypillisiä piirteitä. Vanhemmat olivat Ellille hyvin ankaria, sillä halusivat tämän pääsevän lopulta hyviin naimisiin. Siksi tytön olikin paras mennä kouluun, ei siis siksi, että hän olisi oppinut jotain, vaan siksi, että rikas mies huolisi hänet. Kirjan miljöö oli suurimmaksi osaksi maaseudulla. Maaseudun ihmisten työlästä elämäntapaa ja arkea kuvailtiin myös useissa katkelmissa.


Papin tytär on teos, joka välittää lukijalleen pääasiassa Ellin omia mietteitä elämästä ja itsestään. Myös Ellin äidin ajatukset kulkevat mukana joissain kohdissa tarinaa. Ehkä Ahon tarkoituksena onkin ollut juuri naisväen ajatuksien huomioon ottaminen, sillä kirjan tapahtumien aikaan se oli hyvin harvinaista. Tuohon aikaan miehillä oli kaikki päätäntävalta, eikä naisilla ollut juurikaan sananvaltaa perheissä. 


Kirjassa korostuu aikalaisten naisten asema myös muilla tavoilla. Naisten koulutusta pidettiin turhana, kuten Ellin isän sanoin "Oppii kai hän lukemaan ja kirjoittamaan sen, minkä naiset tarvitsevat, joiden ei tarvitse osata oikeinkirjoitustakaan aivan". Naisten tuli siis pääasiassa työskennellä kotona varsinkin maalla, mutta hyväosaiset laittoivat jo tyttöjäkin kouluun. 


Kirjassa näkyi myös Ruotsin vaikutusvalta silloisessa Suomessa. Koulut ja hienostoväki olivat yleensä ruotsinkielisiä. Kirjan kieli oli vanhahtavaa, mutta kuitenkin ymmärrettävää - ajoittain jopa runollista. Yllättäviä sanavalintoja oli useita ja vanhoja sanoja oli käytetty runsaasti. Vaikka teksti olikin suurimmaksi osaksi jatkuvaa kerrontaa, kirjassa oli myös muutama lyhyt, jopa kaunis kuvailu. Kauniiksi kuvailisin esimerkiksi kirjallisuusesseeni alussa olevaa katkelmaa: "Ja yhteen hämärään lauttaan suli Ellin silmissä ikkuna, vihreä pihamaa, käytävän koivut ja punainen portti".

Mitä sitten tapahtui Ellille, kun hän lupautui, ilman minkäänlaista rakkautta, vaimoksi vanhempiensa arvostamalle miehelle? Ellin tarina saa jatkoa Juhani Ahon romaanissa Papin rouva, joka on julkaistu vuonna 1893. Maltan tuskin odottaa toisen osan lukemista ensimmäisen jälkeen!